Liikunta ja urheilu ovat aina kuuluneet elämääni. Olen harrastanut pitkään jujutsua ja pyöräilyä ja toiminut molemmissa lajeissa myös valmentajana.
Liikkumisessa on minulle ollut kyse hyvinvoinnista – sekä fyysisestä että henkisestä. Pitkä pyörälenkki ei edistä ainoastaan hapenottokykyä vaan myös mielenrauhaa. Jujutsu-tatamilla kamppaillessa ja treenatessa pääsee taatusti eroon kaikista stressihormoneista. Tatamilla kaikki ovat tasa-arvoisia, eikä siellä kysellä kenenkään koulutusta, sukutaustaa tai tulotasoa. Taidot karttuvat ja niistä on paljon iloa, mutta loppujen lopuksi tärkeintä on se, että on aina valmis oppimaan uutta.
Kaikkein parasta on kuitenkin valmentaminen. Ihmisten kanssa toimiessa näkee läheltä sen, mitä yhteisössä toimiminen ja oppimisen ilo käytännössä on. Ei ole hienompaa asiaa kuin auttaa vaikkapa nuorta oivaltamaan asioita, hyödyntämään omia taitojaan ja nauttimaan onnistumisista!
Muutama vuosi sitten minulla oli kunnia vastaanottaa tasavallan presidentin myöntämä ansioristi liikunnan eteen tehdystä työstä. Huomionosoitus pisti ajattelemaan ja sai minut ymmärtämään, että liikunnassa ei ole kyse ainoastaan yksilöiden vaan koko yhteiskunnan hyvinvoinnista.
Liikunta ja urheilu tekevät myös Helsingistä hauskemman kaupungin. Liikunta tuottaa sadoille tuhansille helsinkiläisille iloa, terveyttä, hyvinvointia, yhteisöllisyyttä ja onnistumisen kokemuksia. Kunnon kohoaminen, hyvän olon tunteet ja uusien taitojen oppiminen synnyttävät tuntemuksia, jotka vaikuttavat arkielämään ja sen kokemiseen. Hyvinvoivat ihmiset tekevät hyviä asioita ja kohtelevat myös toisiaan hyvin.
Toteutin aikoinaan suurelle ruoka-alan yritykselle selvitystyön, jonka aiheena oli suomalaisten harrastustoiminta. Selvitys avasi silmäni sen suhteen, miten tärkeä asia harrastus voi olla ihmisen identiteetille ja hänen kokemukselleen johonkin kuulumisesta.
Haastattelemani korkean tason sotejohtaja sanoi, että jos hän voisi valita, hän ostaisi osalla sosiaali- ja terveyspalveluihin varatuista rahoista lippuja muun muassa teattereihin, kuntosaleille, tenniskentille ja lätkämatseihin. Paras tapa ehkäistä syrjäytymistä on saada ihmiset liikkeelle. Jos pystyisimme kannustamaan ihmisiä osallistumaan positiivisin asioihin, meidän ei tarvitsisi hoitaa yhtä paljon ihmisiä, joilla asiat ovat menneet pieleen.
Jokainen ihminen, joka on löytänyt itselleen merkityksellisen harrastuksen, on tehnyt löytönsä jonkun toisen ihmisen avustuksella. Joku on vienyt treeneihin, opettanut, valmentanut ja kannustanut silloin, kun usko on ollut hiipumassa.
On kaikkien etu, että autamme ihmisiä löytämään omat juttunsa ja omat harrasteensa – oli se sitten kulttuuria, järjestötoimintaa tai liikuntaa. Niin syntyy hauska kaupunki, joka toimii!